Mitä se olisi, jos saisin kertoa ääneen miltä minusta tuntuu ja mitä minä ajattelen, ihan rehellisesti. Jos saisin kertoa omat tuntemukseni ääneen ilman pelkoa, että ajatukseni ovat jotenkin vääriä tai minut tuomitaan omien ajatusteni takia.

Osallistuin eilen jäsenalueen ryhmätapaamiseen ja siellä heräsi keskustelua siitä, kuinka hieno asia se on, että saa sanoa ääneen miltä tuntuu. Ilman että tarvitsee pelätä, mitä oma sanominen muissa mahdollisesti herättää. Onpa se oma sen hetkinen sisäinen tila sitten iloa tai surua, tai jotain muuta, se on sallittua.

Pahimmat pelkoni

Siitä se ajatus sitten lähti ja aloin miettimään omaa elämääni, kuinka helpottavaa se on, kun saan kertoa vaikka ne omat pahimmat pelot ääneen. Se ei tarkoita sitä, että se pahin vaihtoehto toteutuu. Mutta pahin vaihtoehto saattaa silti pyöriä mielessä ja viedä jopa yöunet.

Olin monta päivää huolissani lapsen puolesta ja tiesin, että pahimmat pelot mitä mielessäni oli, niillä ei välttämättä ole totuuspohjaa. Mutta kun lopulta sain sanottua ulos ne asiat, joita eniten mielessäni ajattelin ja pelkäsin, sen ääneen sanominen helpotti. Se antoi mahdollisuuden työstää niitä pelkoja ja sain jutella ja miettiä myös tämän "entäs jos pahin tapahtuu"-vaihtoehdon läpi. Sain miettiä mahdollisen toimintasuunnitelman pahimmalle vaihtoehdolle.

Ja lopulta kun olin saanut sanoa ja pohtia kaiken ääneen, sain todeta, että siihen hetkeen olin tehnyt jo kaiken voitavani. Enää jäi jäljelle se, että koitan päästää irti ja vain jäädä taustalle seuraamaan tilannetta. Olla tukena ja turvana jos sitä minulta pyydetään ja muuten yrittää olla liikaa puuttumatta tilanteeseen.

Keskustelimme ryhmässä myös vakavasta sairastumisesta. Jäin miettimään, miten haastavaa on sairastua vaikka perheen äitinä. Perhe on mahdollisesti tukena ja turvana ympärillä, mutta voiko sitä äitinä sanoa ne pahimmat pelkonsa ääneen? Vai jääkö sitä pyörittelemään omia pelkoja mielessään, suojellakseen lähimmäisiänsä huolehtimasta liikoja. Sitä voi lopulta jäädä oman sairautensa kanssa hyvin yksin, kun yrittää suojella muita. Vaikka niitä omia pelkoja ei sanottaisi ääneen, ne saattavat silti olla muidenkin mielessä. Entäs jos niistäkin uskallettaisiin puhua. Sanoa omat pelot ääneen, vaikka sen toteutuminen olis epätodennäköistä.

Uskallanko olla iloinen?

Myös tämä aihe nousi esiin. Saanko olla iloinen ja onnellinen vaikka muut ei olis? On äärimmäisen tärkeää, että onnen saa näyttää silloin kun onnea on. Vanha sananlasku: "Kel onni on, se onnen kätkeköön". OI että se on kamala! Kuitenkin sen on saanut herkästi tuntea nahoissaan, jos uskaltaa olla avoimesti onnellinen.

Jo teininä muistan, kun olin ystävän kanssa bussissa. Viereemme pysähtyi liikennevaloissa hieno avo-auto, täynnä iloisia nuoria. Heidän hyväntuulisuus tarttui ja katselin heitä hymyillen. Yllätyin, kun viereltäni kuului yhtäkkiä hyvin katkeransuloisella äänellä: Kyllä siinä kelpaa ajella isin autolla! Mahoton kateus. En sano, ettenkö koskaan tuntis kenestäkään toisesta kateutta, mutta siinä hetkessä ihmettelin, miten noiden toisten onni on sinulta pois!?

Aito onni ja onnellisuus. Kenenkään toisen tunteet ei pitäisi olla itseltä pois. Tai omaisuus tai tavarat jne. Jos jokin toisen sanomana tai olemuksessa herättää esim. kateutta, siinä saattaa olla itselle suuntaviiva -> mitä haluaisi omaan elämään? Jokaisella on mahdollisuus lähteä tavoittelemaan omaan elämään mitä vain haluaa. Haasteita on toki matkan varrella ja asioita joihin ei aina voi vaikuttaa. Mutta jokaisella on mahdollisuus tavoitella itselleen muutosta.

Uskallanko olla esillä?

Olen ollut nyt pitkään piilossa ja erakoituneena. En ole voinut olla avoimesti oma itseni, koska olen saanut tuntea sen niin syvästi nahoissani vuosien varrella. Ei ole ollut voimia altistaa itseäni avoimelle arvostelulle. Toki sitä tapahtuu kaikkialla missä vain olemmekin, osana jotakin ihmisryhmää: naapurusto, lähikauppa, koulu jne.. Mutta oma osuuteni on ollut hyvin pientä ja vähäistä viime vuosina.

Korona vuodet aiheutti  ensimmäisen kipeän kohdan. Oli aivan järjetöntä miten ihmiset asettuivat toinen toisiaan vastaan ja omia huolia ei ollut yhtäkkiä lupa sanoa ääneen. Sananvapaus otettiin pois, somealustat sensuroitiin ja huolen esittäjät leimattiin tyhmiksi, hulluiksi ja vaarallisiksi.

Tuli tunne entisajan noitavainoista, siitä mitä yhteiskunnallisesti tapahtui. Lisäksi omat ystävät haukkuivat. Oma perhe ei ymmärtänyt. Tunne siitä, että koko maailma on vastaan ja saat kivisateen niskaan, minne vain menenkin. On aivan Yksin. Varmaan moni ihminen ympäri maailman, kävi tuohon aikaan syvän sisäisen matkan läpi itsensä kanssa, huolimatta siitä, mitä vallitsevasta tilanteesta ajatteli.

Pari vuotta sitten sain vielä elämäni rajuimman hyökkäyksen päälleni. Ajauduin tilanteeseen, jossa jouduin loputtomasti auttamaan ja auttamaan, ja kun olin auttamisessa jo ylittänyt omat rajani ja auttaminen oli jo päivittäistä, aloin ottamaan omaa tilaani takaisin. Siinä vaiheessa kun alan ottamaan tilan takaisin itselleni, saan päälleni niin voimakkaat hyökkäykset ja syytökset, että se tuntuu kuin voimakkaalta energeettiseltä oksennukselta. Jälkeenpäin saan kuulla, että tilanteen oli aiheuttanut kateus.

Vaikka olen saanut paljon ymmärrystä tähän tilanteeseen muihin menneisiin tilanteisiin, ja olen oppinut paljon lisää itsestäni, on silti koko järjestelmäni mennyt kuin shokkitilaan. On mennyt valtavasti aikaa. On noussut paljon erilaisia tunteita. Myös vihaa ja raivoa, ne tunteet jotka määrittävät omat rajat.

Joskus tuntuu, että voinko koskaan enää luottaa muihin ihmisiin. Missä on ne toiset ihmiset, joille toisen onni ei ole itseltä pois? Ne ihmiset, jotka iloitsevat toisen onnistumisesta. Ja jotka eivät yritä joka välissä hyötyä ja imeä viimeistäkin voiman ripettä pois. Vaan saisimme yhdessä toistemme kanssa iloita, surra, tukea toinen toisiamme, ja ennen kaikkea Nauttia elämästä ja tuoda jokainen tasavertaisena yhteiseen eloon ja yhteiseen "pöytään". Niin että Yhdessä jakaminen ei verota, vaan antaa kaksinverroin jokaiselle Lisää!