Joitain vuosia sitten aloitin kirjoitusprojektin, johon kaipasin apua. Pyysin henkimaailman kautta parasta mahdollista opasta kirjoittamisen tueksi itselleni ja sovin tapaamiselle ajan ja paikan. Oli jännittävää istua odottamaan, minkälainen opas luokseni oikein saapuu?
Yllätys oli melkoinen, kun viereeni kiville istahti itse Väinämöinen. Eikä suinkaan tämä oppaani kertonut ideoita tai tapoja kuinka mun tulisi kirjoittaa, ei. Vaan hänpä laittoikin minut laulamaan!
Siinä sitten paniikissa mietin, että en hemmetti laula, pitääkö sitä nyt oikeesti alkaa laulamaan? Entä jos joku näkee tai kuulee? Alkuun takeltelin ja olin äärimmäisen epämukavuusalueella. Oman ääneni avautuessa, varovaisesti hiljaa hymisten jotakin, ympärilläni luonnon hiljaisuus. Väinämöinen nauroi aina mehevästi vierelläni, jos homma ei ottanut oikein luistaakseen ja kehotti yrittämään uudestaan.
Siitä alkoivat meidän aamuiset tapaamiset, minä availin omaa ääntäni kuuluviin ja opettelin laulamaan. Väinämöinen kannusti hiljaa vierellä (ei hän paljoa sanoja käyttänyt), välillä naurun remakasta huojuen. Samalla hän veisteli jotakin, kuin aikansa kuluksi.
Viimeisellä kerralla Väinämöinen ilmoitti, että tämä oli tässä, ja alkoi tehdä lähtöä. Hän nousi omalta kiveltään, jolla hän oli aina istunut tapaamistemme aikana. Väinämöinen asteli ensin luokseni ja ojensi tekemänsä veistoksen minulle.
Veistos oli kokonaan puinen, puukon muotoinen. Sen kahvassa oli sydän ja hieno koukeroinen kaiverrus. Ja oppaani sanoi ojentaessaan sen minulle: "TAISTELE RAKKAUDELLA". Sitten hän katosi metsän siimekseen ja jäin istumaan hiljaa kivelle, puinen puukko kädessäni.
