Minua on viimeaikoina muistutettu monin eri tavoin, kuinka meillä ihmisillä, minulla, on luomisvoima käytettävissä. Viimeaikoina ei ole tuntunut ihan siltä, kun moni asia näyttää menevän pieleen. Mielestäni unelmani on selkeä ja kirkas, miten sen saavuttaminen voi olla niin vaikeaa ja hidasta? Olen hokenut miehelleni usein, että kun en minä ihan mahdottomia haaveile, perus-hyvää elämää vain.
Illalla sängyssä maatessani yhtäkkiä muistui mieleen, kuinka eräs ystäväni teki mulle hoidon muutamia vuosia sitten. Hoidon aikana hän kysyi, missä näen itseni 5:n vuoden kuluttua? Mistä haaveilen. Eteeni avautui upea maisema, ihanat tilat ja ryhmä naisia. Meillä oli naistenpiiri, rakennuksessa järven rannalla, jossa luonto oli lähellä. Itkimme yhdessä, nauroimme yhdessä, ja se tasaveroisuuden tunne! Arvostamme toisiamme ja jokainen on tärkeä ja saa tulla nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisena kuin on! Näin myös meidän kodin, onnellisen perheen, puhdasta ravitsevaa ruokaa. Sekä upean luonnon talon ympärillä, metsän, jossa oli niin hyvä olla.
Seuraavaksi minulta kysyttiin, mikä estää mua pääsemästä sinne? Yhtäkkiä olin pieni tyttö jälleen, itkin isäni ja äitini jalkojen juurella kun he tappelivat. Tunsin kuinka en saa henkeä! Voima valahtaa pois kehostani ja lysähdän maahan! Alitajunnan sisäinen puheeni yllätti minut täysin. Se ei todellakaan tuntenut tulevansa nähdyksi eikä kuulluksi, en saanut lohtua, en ollut edes olemassa. Minussa täytyy olla jotain vikaa, olen varmaan niin paha. Olisi kaikille parempi, etten olisi edes olemassa.
Silloin ymmärsin, miten vaikeaa on luoda elämäänsä yhtään mitään, jos syvällä alitajunnassa on uskomus, että en saa olla näkyvä ja olisi kaikille parempi etten ole edes olemassa. Minussa täytyy olla jotain vikaa, kuinka voisin silloin ansaita mitään hyvää, kuinka uskoisin olevani rakkauden arvoinen?
Selvästi tämä alitajunnan puoleni on vuosien mittaan saanut eheytystä, parantunut, koska illalla yhtäkkiä hoksasin, miten paljon tuosta viiden vuoden tavoitteesta on yhtäkkiä toteutunut, noin viidessä vuodessa! Kuun alussa sain kokea olevani osa naisryhmää, jossa tunsin turvaa ja saavani olla oma itseni. Jossa jokainen sai tulla nähdyksi omana itsenään. Itkettiin ja naurettiin. Valtava kiitollisuus kohtaamisesta. Ja tämä Pohjois-Karjalan luonto. Se on juurikin niin syvää, niin kaunista ja puhdasta, kuin mitä viiden vuoden takaisessa näyssäni tunsin.
Kaikki palikat ei vielä ole täysin kohdallaan. Mutta ei saa menettää uskoa ja luottamusta, että asiat tulevat menemään siihen upeaan ja rakkaudelliseen suuntaan, mistä olen aina haaveillut elämääni.
Uskallathan luoda elämääsi niitä kauniita asioita, jotka tekevät sinun elämästäsi elämisen arvoisen?
