En oikein tiennyt kuinka otsikoida tämän kertaista aihetta. Mutta mielessäni on pyörinyt muutama asia viime päivien aikana. Viime syksynä koin hyvin ihmeellisen hetken kurkien kanssa, ennen niiden pois muuttoa.

Jostain itselleni käsittämättömästä syystä, koin viime syksynä syvää surua siitä, kun tajusin kurkien alkavan tekemään lähtöä pois Suomesta. Viikon, ehkä kahden ajan kurjet keräsivät joukkojaan ja parvet isontu ja isontu. Lopulta valtavat aurat lähtivät liikkeelle ja purskahdin itkuun. Koko kesän kurkipariskunta oli viettänyt läheisen peltomme laidassa ja välillä niitä kokoontui isojakin määriä. Kun astuin terassille kahville, alkoi pariskunnan "kurrrr-kiiii!" -huuto.

Paria päivää ennen viimeisten aurojen katoamista horisonttiin, lähestyi yksi parvi pihaamme. Kävin maahan makaamaan ja katselin ylös. Pian kurjet tulivat ja lensivät hyvin hyvin matalalla. Ne tulivat aivan suoraan yläpuolelleni, oli aivan hiljaista, vain siipien kahina ylläni ja energia joka parvesta kantautui alas kehooni. Kurjet lensivät ylläni spiraalissa, ainakin viiden kierroksen ajan, ennenkuin ne ottivat korkeutta ja alkoivat siirtymään etäämmälle. Tunne oli aivan ihmeellinen.

Talven ajan olen kuunnellut hiljaisuutta ja odotellut, koska kurjet saapuvat? Muita muuttolintuja alkoi pikkuhiljaa ilmestymään pihaamme, kevät oli jo pitkällä.

Niin hauras on elämän lanka, jokainen päivä on ihme.

Se oli aivan tavallinen torstai. Lapsi kouluun. Kirjoitan päiväkirjaa, juon aamukahvit. Suunnittelen lähteväni ulos. Mies herää ja hämmästyy, eikö kissa ole vielä palannut aamupalalle? Ei kai siinä mitään, luonto herää ja sillä on siellä niin paljon ihmeteltävää! En ollut yhtään huolissani, vaikka aikataulu oli kieltämättä hyvin poikkeava, kissan normaalisti melko säännöllisiin rutiineihin. Mutta etenkin tänä aamuna luonto oli niin täynnä elämää!

Puolisen tuntia huhuillaan ja etsitään lähistöltä. Lopulta lähdetään metsään etsimään ja sieltä meidän pikkuinen löytyy. On aamulenkillään päätynyt pedon hampaisiin.

Tämän kissan kanssa meillä on ollut niin vahva side, niin vahva yhteys, yhteen kietoutuneet elämänrytmit. Kissa on ollut koko ajan kaikkialla mukana, pihalla, sisällä, saunassa, nukkumassa. Sitä yhteyttä ja suurta rakkautta joka meidän välillä on ollut, ei voi sanoin kuvata. Ymmärsimme toisiamme sanoitta. Sen ymmärtää vain, jos on saanut kokea jotain vastaavaa. Kenenkään läheisen kuolema aiemmin ei ole sattunut näin syvältä. Se on merkillistä. Talo on niin tyhjä ja hiljainen. Koko ajan tarkistelee ikkunasta onko kissa tulossa jo sisälle, tai onko se mennyt jo sänkyyn nukkumaan.

Elämän ironiaa.

Seuraavana päivänä kissan kuolemasta. Saapuu kurjet.

Nousee melkein viha; mitä pirua mä enää välitän jostain kurjista kun mun kissa on otettu multa pois!!!! Miksi mä teidän lähtöä surin, kun ei teidän paluusta ole mulle mitään iloa.. Siinä ne nyt huutaa, pellon takana. Kevät on täällä.

Jälkeenpäin olen miettinyt, sisäisyyteni tiesi tämän ennalta?

Kun kurjet lähtivät, jäin kaipuussani niitä odottamaan. Mutta todellisuudessa kurkien tullessa takaisin, kaipuuni kipu vasta alkoi. Syksyllä se tunne olikin surua kissasta luopumisesta? Ihmeellistä on tämä elämän kiertokulku. Jatkuvaa irtipäästöä. Rakkaus joka minun ja kissan välillä vallitsi, sitä ei kukaan voi ottaa multa pois. Kukaan ei voi ottaa multa tunnetta, kukaan ei voi laittaa minuun tunnetta. Se kaikki on siellä jo, se kaikki on minussa itsessäni. Kissa vain muistutti kuinka suurta rakkaus voi olla.

Oikeus omiin tunteisiin.

Tällä kirjoituksella en halua vähätellä kenenkään toisen surua. Pahinta mitä omalle kohdalleni voisin kuvitella olisi oman lapsen menetys tai kumppanin menetys. Jokaisesta läheisestä joutuu luopumaan aikanaan ja joka ikinen läheinen ihminen vaikuttaa omalla laillaan ja tuo oman surun.

Tiedän myös, että niin ihmisten, kuin eläintenkin elämä jatkuu toisella puolen ja ennen kuin huomaankaan, me olemme yhdessä jälleen.

Itse olen menettänyt isäni sekä isovanhempiani. Ja on käynyt niin, että elämän vaikeimpina hetkinä juuri he, rajan toiselta puolen olevat, ovat olleet tukenani! Vaikkei yhteys ole samanlaista kuin heidän täällä fyysisyydessä ollessaan, en kuitenkaan koe menettäneeni heitä.

Ukkini hautajaisissa näin, kuinka ukki tanssi iloisena meidän surevien omaisten edessä. Tiesin, että ukilla on nyt hyvä olla. Kivut ja kärsimykset ovat ohi.

Isäpuoleni vanhempien asuntoa tyhjentäessä, näin kuinka isäpuoli ja siskoni ja veljeni heittivät vitsiä ja heidän edesmennyt pappansa seisoi koko ajan vierellään ja nauroi mukana. Tuntui tärkeältä, että olimme kaikki siellä yhdessä.

Isäni kanssa meillä oli hyvin vaikea suhde hänen eläessään, mutta saimme lopulta kauniin sovinnon aikaiseksi hänen kuolemansa jälkeen. Ja juuri isältä tuli kannustusta ja tukea henkisiin opintoihin, joista en silloin vielä ollut kertonut kenellekään! Ja meedio yhtäkkiä alkaa istunnossa selittämään, kuinka isäni on minusta hyvin ylpeä ja isä näytti todistusta edessään, jonka olin juuri saanut, josta ei kukaan tiennyt mitään :). Mutta henkimaailma tietää, auttaa ja tukee.

Ihmisten kesken me saatamme joutua joskus suojaamaan itseämme, sydäntämme, emme uskalla ehkä avautua täydesti rakkaudelle, pelossa että se satuttaa. Eläimen kanssa tätä suojamuuria ei tarvita, eläimen rakkaus on niin ehdotonta ja niin aitoa. Ilman mitään pelejä tai mielen vääristymiä. Siksi luulen, että rakkaus eläimen kanssa voi olla vähintään yhtä syvää, kuin ihmistenkin välillä. Onnea on, saada rakastaa.