Oon aina jakanut paljon omasta elämästäni ja kertonut avoimesti mitä tapahtuu ja miten asioita koen. Uskon, että mitä enemmän täällä pystymme rehellisesti kertomaan toisillemme miten asiat ovat, miltä minusta tuntuu, se auttaa myös muita hyväksymään omaa elämäänsä, oivaltamaan sekä auttaa näkemään ne asiat, joissa haluaa muutoksen tapahtuvan.

Isoin haaste mulla on ollut kuitenkin itseilmaisu. Oman sisäisen tiedon ilmaiseminen jos sitä ei pyydetä, kertoa olevansa erimieltä. Tai pahinta, kertoa jos toisen ihmisen kanssa jokin asia harmittaa. Itseilmaisuni on ollut niin vaikea, että jos minun täytyy sanoa mitä todella ajattelen, koko keho menee taistele tai pakene tilaan. Sydän alkaa hakkaamaan, päässä surisee eikä ajatuskaan enää kulje, jalat valahtavat veteliksi tai tulee oksettava olo. Vaikka kohtauksen pahin osa voi mennä nopeasti ohi, niin jokin tilanne, se voi pyöriä mielessä taukoamatta, enkä siinä tilassa ole pystynyt keskittymään mihinkään muuhun elämässäni. Vain kyseinen tilanne pyörii uudestaan ja uudestaan vallaten kaiken energiani ja huomioni. Tila voi pysyä päällä jopa monta päivää ja viedä yöunet.

Syy mikä innosti mua ottamaan tänään tämän aiheen esiin on se, kun joskus loputtomalta tuntuvat haasteet ja oppiläksyt elämässä, näyttää viimeinkin alkavan irtoamaan, sulamaan pois omasta järjestelmästä. Viimeiset seitsemän vuotta tätä harjoitusta on tuotu eteeni väsymättä, yhä uudestaan ja uudestaan. Se on tehnyt välillä niin kipeää, että kaipuuni taivaskotiin on ollut kova. Maanpäällisessä elämässä ei ole mitään järkeä! Ihmiset ovat kamalia ja tunteet ovat aivan liikaa mitä pystyn kestämään.

Katso elämääsi taaksepäin

Oman kehityksen näkee paremmin vasta, kun tarkastelee mennyttä aikaa. Tilanteet voivat olla haastavia edelleen, mutta näen paljon hyvää muutosta. Esimerkiksi viimeinen viikko on ollut hyvin intensiivinen ja nostanut paljon asioita pintaan eri ihmisten kanssa. Eilen minulta kysyttiin, onko vielä jotain mitä en ole sanonut, jotain mikä on jäänyt harmittamaan? Piti oikein miettiä; Ei, ei ole mitään. Kaiken olen ääneen sanonut mitä on sanottavaa ollut.

Mikä sitten aiheuttaa meissä sen, ettemme esimerkiksi uskalla puhua? Aikaisemmat kokemukset elämässä, etenkin lapsuuden kokemukset jättävät alitajuisia ohjelmointeja meihin. Minkälainen ilmapiiri on lapsena ollut kotona? Minkälaista on ollut kavereiden kanssa tai koulussa? Onko ollut kavereita? Joskus tietyt toimintatavat periytyvät suoraan sukujuuristosta esim. omalta isovanhemmalta, vaikka emme olisi koskaan edes tavanneet häntä.

Sain kerran hoidon, jossa minua ohjattiin katsomaan tulevaisuuteen. Miltä näyttäisi unelmien tulevaisuus jota sisimpäni oikein kovasti haluaa? Näin ihanan kodin järven rannalla. Naistenpiirin, jossa meillä oli paljon iloa ja naurua, yhteistä jakamista, jokainen kunnioitti toisiaan. Kotona odotti onnellinen perhe, hyvää puhdasta ruokaa, kaunis metsä ympärillä. Luontoyhteys, kuin myös ihania ihmisiä ympärillä. Sitten pyydettiin siirtymään ajassa taaksepäin, mikä minussa estää kulkemasta tuohon tulevaisuuden näkymään? Jalkani valahtivat veteliksi, kurkussani kuristi, sydän hakkasi rinnassa. Vanhempani tappelevat, olen pieni tyttö heidän jalkojen juurella. Tunteet jotka nousivat; olin ulkopuolinen, olin arvoton. Minulla ei ole mitään väliä. Minun tunteilla tai tarpeillani ei ole mitään väliä. Olen vain tiellä, en saa näkyä enkä saa kuulua. Itseasiassa olisi kaikille parempi, että olen kuollut.

Nämä kaikki sanat tulvivat suustani ulos suuren räkä-itkun kera. Järkytyin. En tiennyt, että sisäinen lapseni uskoo, että en saisi olla edes olemassa. En todella tiennyt sitä. Se oli minun sisäinen uskomusjärjestelmäni. Ei ihme, että oman itseni esiin tuominen oli haastavaa niin monella eri tavalla. Ei ihme, että aina jos tilanne alkoi tuntua jonkun kanssa riitelyltä, kehoni reagoi niin vahvasti. En ole mitenkään erityisen kiitollinen niistä kaikista kipeistä kokemuksista, joita olen vuosien aikana saanut kokea. Mutta olen erityisen kiitollinen siitä, että kehoni reagoi yhä vähemmän ja vähemmän. Voin kertoa mitä ajattelen, voin kertoa oman totuuteni ilman, että se horjauttaa minut trombin pyörteisiin. Voin seistä vahvasti omilla jaloillani, itse oman selkäni takana tukien.