Synnyin Tampereella vuonna 1984. Pian syntymäni jälkeen muutimme vanhempieni kanssa isäni kotikaupunkiin Nurmekseen, ukin ja mummon luokse asumaan.

Ehdimme asua Nurmeksessa kaksi vuotta, kunnes tiemme kävi takaisin Tampereelle. Itä-Suomi on kuitenkin jättänyt lähtemättömän vaikutuksen sydämeeni, juureni ovat vahvasti siellä. Isä oli kotoisin Nurmeksesta, äiti Kesälahdelta.

Vietin kaikki lapsuuteni kesät sekä muut lomat ukkien ja mommojeni luona Itä-Suomen maaseuduilla. Isäni puolen vanhemmat ovat sota-aikana joutuneet lähtemään evakkoon vanhasta Värtsilästä, ja myös Karjalaisuuden veren tunnen vahvana virtaavan suonissani. Tunnen helposti olevani liian äänekäs ja räiskähtelevä, taikka tunteellinen, kovin hillityssä tai hallitussa ympäristössä. Lapsuuteni kesiä värittivät sen verran äänekkäät sukukokoontumiset niin ilossa kuin surussakin, tunteita ei pidätelty.

Elämän pyörteessä

Mutta opin kuitenkin lapsuudessani hiljenemään, vaikenemaan, piilottamaan jokaisen oman tunteeni. Lapsuuttani varjosti isäni alkoholismi ja lapsuuteni piti sisällään paljon pelkoa ja turvattomuutta. Tunsin olevani hyvin yksin maailmassa. Tunsin, että minun pitää vain selvitä, mutta kukaan ei auta. Tämä käynnisti elämässäni loputtoman kierteen, jossa annoin, annoin ja annoin. En kuullut itseäni, en omia tarpeitani, kun ei niitä oltu kuultu koskaan aikasemminkaan.

Jo 18-vuotiaana kärsin ensimmäisen kerran burn outista, en vain sitä silloin ymmärtänyt. Olin muuttanut omaan asuntoon silloisen puolison kanssa. Omilleen muuttaminen nosti lapsuuden pelot vyöryen pintaan. En osannut tehdä voimakkaille tunteilleni mitään, itkin illat ja yöt, lopulta puolison jo väsyessä jatkuvaan ahdistukseeni. Opiskelin lähihoitajaksi ja kävin illat ja viikonloput töissä. Olin niin uupunut, että matkalla koulusta illaksi töihin, toivoin auton ajavan ylitseni.

En halunnut päästä hengestäni, halusin vain päästä lepäämään, ilman, että kukaan voisi vaatia minulta yhtään mitään. En osannut hakea apua, enkä ymmärtänyt, että tilanteelleni olisi ollut mitään tehtävissä, piti vain jaksaa ja jatkaa eteenpäin.

Tahti kiihtyy

Sen jälkeen elämäni tahti tiukkeni entisestään. Muutto puolison kotikaupunkiin, itselleni täysin uuteen ympäristöön. Menimme naimisiin, saatiin kolme lasta. Olin töissä puolison perheyrityksessä. Kuntoni romahdettua huonon sisäilman vuoksi, jouduin vaihtamaan ja menemään töihin lähihoitajaksi.

Lopulta suvun yritys siirrettiin puhtaisiin tiloihin ja aloin uudestaan työskentelemään siellä. Nuorimmaiseni oli tuolloin 1-vuotias, enkä ollut nukkunut hänen ensimmäiseen vuoteensa ollenkaan, lapsen valvottaessa kaikki yöt.

Teimme myös sukupolven vaihdoksen. Työskentelin 60 tuntia viikossa hyvin fyysistä työtä, ilman lomia tai vapaita. Heräsin joka yö kolmelta töihin. Kotona kolme pientä lasta ja talouden pito, joiden ylläpitoon minulla ei enää riittänyt voimia. Positiivisesta asenteestani huolimatta kehoni petti lopulta. Mielessäni takoi vain ajatus, että jos jatkan tähän tahtiin, en eläisi seuraavaan kesään.

Tein raskaan ja vaikean päätöksen. Lähdin yrityksestä pois. Olin aivan loppu, aivan uupunut. Kaikkea uupumusta olin kerännyt koko siihen astisen elämän ajan. Ensin henkistä taakkaa, sen jälkeen lisäksi vielä fyysistä.

Olen joutunut opettelemaan elämään ihan uudelleen. Olen joutunut opettelemaan kuuntelemaan itseäni, ajatuksiani, tunteitani sekä kehoani. Vaikka kukaan muu ei aikaisemmin ollut minua kuullut, minun tuli nyt kuulla itse itseäni.

Kaikki elämässä muuttuu

Pian ei elämässäni ollut enää mikään entisellään. Mutta matka kohti itseäni oli alkanut. Tutkiminen ja tutustuminen itseeni uudelleen. Kivikkoisen matkan jälkeen kivikkoinen ja yhä kapeneva polku edessäni. Yhä enemmän ja enemmän matkalla kohti omaa sisintäni, omaa ydintäni. Välillä polvet verillä kontaten... Vaan ei sitä matkaa jaksaisi jatkaa, ellei saisi onnistumisia, ymmärrystä, rakkautta, tukea. Avautui yhä suurempi kuva siitä,  miksi ja miten, mitä varten olen täällä?

Ympyrä sulkeutuu

Ja niin tapahtui, että olin jälleen kerran elämässäni hyvin vaikean päätöksen edessä. En päässyt ihan Itä-Suomeen, mutta edessäni oli muutto Kainuuseen, lähelle Nurmesta. Lähteminen sinne ei todellakaan ollut helppo. Yhteishuoltajuus lasten isän kanssa, astuminen kohti tuntematonta, kaiken taakse jättäminen. Mutta vetovoima oli niin kova, vain tiesin, että tämä matka on tehtävä! Mieheni kanssa luulimme, että paikka olisi loppuelämämme koti. Upea luonto, ihana koti, 20 kilometriä keskustasta metsän ja järvien keskellä.

Mutta tästä tulikin koti vain kahdeksi vuodeksi (sama aika, joka oltiin lapsena asuttu mummollassa!). Paikka, jossa tunsin olevani niin yksin vaikka olin luullut pääseväni Kotiin. Ensimmäiset 10 kuukautta Kainuussa, ennenkuin 2/3 lapsistani muutti meillle asumaan, olivat tärkeät toipumiseni kannalta. Jouduin eristäytymään aikalailla täysin itseni kanssa, vain luonnon tuki ympärilläni ja joitain ystäviä. Yksinäisyyttä voimisti vielä koronavuodet ja ihmisten pelokas suhtautuminen toisiinsa. Työ vaihtui etätyöksi, eikä uudella paikkakunnalla ollut helppoa alkaa luomaan uusia kontakteja.

Olin itseni kanssa. En päässyt pakoon. Talvet olivat pitkiä ja pimeitä. Lapsuuteni kauhut, joita olin jo kyllästymiseen asti elämäni aikana käsitellyt, nousivat esiin tuoden uusia kulmia. Niitä puolia, jotka olivat vielä käsittelemättä, hyväksymättä.

Seuraavan tekstin olen tallentanut itselleni tuolla asuessa. Oli pimeä ilta ja lähdin yksin järven rantaan, joka puolella valtavasti lunta. Sytytin itselleni nuotion ja annoin kaiken vain olla tulta tuijotellen.

24.2.2022

"Viikko sitten istuin yksin iltanuotiolla tuijottaen pimeää. Tuntui, että olin jälleen astunut jonkin pitkän portin läpi, kulkenut sisäisen kasvun matkan. Aistin ympärilläni esi-vanhempieni läsnäolon, luonnonhenget ja kuin menneiden elämieni sieluosani, eri aspektit.

Tuijotan pimeää ja sen tunnelma alkaa tiivistyä ympärillä. Yhtäkkiä ymmärrykseeni nousee, minun ei tarvitse tukeutua noihin kaikkiin eri osiin. Ne on minussa, kyllä. Mutta minä en ole yhtään sen vähäpätöisempi, minä Tiia. Tiia minussa on ihan yhtä arvokas.

Oman nimen kutsuminen on aina vastustanut ja kuulostaa kornilta edelleen. On ollut vaikea hyväksyä tätä ihmiselämää, tätä kehoa omakseni. Haluaisin aina mielummin paeta muihin todellisuuksiin. Täysi antautuminen tälle maa-elämälle vastustaa. Loputon pimeys ja pahuus, ei tunnu elämisen arvoiselta. Sisäisen valon ilmentyminen ulkomaailmaan tuntuu vievän liikaa aikaa.

Mutta siinä minä nyt olin ja ymmärrys itseni merkityksestä vahvistui. Minussa on jo se kaikki voima, uuden luominen, rakkauden ilmentymä. Tuli tarve lausua koko nimeni ääneen, julistaa oma nimeni voimallisesti ääneen. Minä olen... Sanoin nimeni uudelleen ja tunsin, kuinka voima sisälläni kasvoi. Pimeä ympärilläni on tiivistynyt niin epäluonnollisen voimakkaaksi, etten näe yhtään mitään. Tunnelma on melkein jopa pelottava, mutta minua ei pelota. Sanon nimeni vielä kolmannen kerran ääneen ja se alkaakin muuntumaan lauluksi.

Alkaa soimaan sävel ja sanoja virtaamaan ulos suustani "Olen vain rakkaus, se minä oon. Mä olen vain rakkaus, Valo ohjatkoon. Oon syntynyt tähtein tuolla puolen, nyt oon täällä näin. Oon syntynyt tähtein tuolla puolen, nyt lähden eteenpäin. Mä olen vain rakkaus niinkuin sinäkin. Sä olet vain rakkaus niinkuin minäkin. Hän lahjaks antoi elämän, se ikuinen on. Et oo tehnyt väärää, sait lahjaks armon. Oon antanut anteeksi, oonhan rakkaus. Oot aina osa luojaa, se on lupaus. Kotiin mä nyt lähden, sen mä tunnen syömessäin. On koti luona tähden, jota kannan sisälläin. Olen vain rakkaus, se minä oon. Olen vain rakkaus, Valo ohjatkoon."

Laulua vain tuli lisää ja samaan aikaan kun lauloin, tiivis pimeys ympärilläni kuin katosi hajoten ilmaan ja aloin hämärissä näkemään jälleen eteeni avautuvan maiseman."